Mahtava Maraton!

Oikeasti se sattui niin pirusti.

Ensimmäinen maratonpäivä alkoi pienellä ahdistuksella. Heräsin ennen kelloa ja muistin heti mikä päivä oli kyseessä. Teki mieli kiukutella ja mennä kotiin. Ahdistus helpotti nopeasti, kun tajusin, että ASAn urheat juoksusoturit olivat mukana reissussa ja olimme kaikki samassa veneessä.

Olimme saapuneet Tukholmaan jo hyvissä ajoin edellisenä päivänä ja ajatuksena oli rauhassa puuhata itsemme kisakuntoon. Ohjelmassa oli syöminkiä, juhlakuohuvan ostamista, viime hetken varusteshoppailua, jolloin hätäisesti ostin ensimmäistä kertaa energiageeliä, ja Tuukan jumppavinkkejä ja teippauksia. Ennen nukkumaanmenoa piti vielä varmistaa oikea energiataso aamulle ja yöpalaksi valikoitui Ben & Jerry’sin Chocolat Fudge Brownie.

 

Aamupalan olin kisapäivälle suunnitellut kahdeksaksi, neljä tuntia ennen lähtöä. Melkein koko ASAn juoksuporukka kiikutti itsensä ampparille samaan aikaan. Porukassa juokseminen on lystiä, kun kaikkia jännittää yhtä paljon on helppo tukea ja kannustaa kaveria. Huonoa siinä on se, että erilaisia lämmittely-, tankkaus-, venyttely- ja varustelutaktiikoita jauhetaan edestakaisin. Kaveria kuunnellessa tulee helposti pieni paniikinpuuska, kun huomaa, ettei itse ole valmistautunut syömällä pastaa tai hankkimalla juoksuvyötä. Toisaalta jännitys taitaa kuulua asiaan ja tekee muistosta vähän napakamman.

Aikaisemmista juoksukisoista oli jäänyt tunne, että pahinta on odottaminen. Olin varma, että vastaan tulisi sama ongelma ja pelkäsin odottamista ennen kuin se oli alkanut. Lopulta valmistelut veivät niin paljon aikaa, ettei mitään odottamista koskaan tullut. Tästä saan kiittää ASAn tiimiä. Aamutouhuilut sujuivat paljon paremmin porukassa ja yksin olisin varmaan jäänyt tuijottamaan viisareita. Nyt syötiin aamupala rauhassa, käytiin läpi viime hetken aikataulut, mentiin aamukävelylle ja laitettiin yhdessä kineesioteipit paikoilleen.

Sitten olikin vuorossa stadionille siirtyminen ja oman lähtöryhmän löytäminen. Ei mennyt aikaakaan, kun energialla latautunut count down alkoi ja meidät potkaistiin liikkeelle. Vieressä oli hirmuisesti ruotsalaisia ja suomalaisia ja kaikki vaeltivat eteenpäin massan mukana. Pikku hiljaa vauhti kiihtyi, joten sanoin vieressä hymyilevälle Ruotsin rouvalle Lycka Till ja lähdin hölköttelemään. Kahden kilometrin jälkeen huomasin, että kisaan hankitut jänikset olivat omiaan jyräämään itselleen tietä ihmislaumassa ja päätin heittäytyä mukaan. Seurasin hetken aikaa 4:30 jänistä, sitten 3:45 jänistä ja sitten 4:15 jänistä. Jänisten auraamat reitit toimivat hyvin ja alku sujui tasaisesti reilun 5min kilometrivauhtia. Tuleva matka hirvitti ja ajatukset pyörivät lähinnä jalkojen tuntemuksissa, vatsan toiminnassa ja pään kestämisessä. Neljän kilometrin kohdalla oli kaksi kylttiä, toisessa luki 4km ja toisessa 29km. Tien vieressä olevalla lavalla seisoi nainen, joka iloitsi mikrofoniin ”Kämpa på! Seuraavan kerran, kun olette tässä, olette juosseet jo 29km!”. Siinä vaiheessa uskalsin vähän naurahtaa.

3:53:07

Isoin pelko ennen maratonia oli maha. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että maraton tulee sattumaan ja tiesin kestäväni kivun. Vatsan temppuilu voisi kuitenkin pilata juoksun. Loppujen lopuksi tankkaus oli mennyt juuri niinkuin piti ja vatsa oli kiltisti koko matkan. Yllätyin kuitenkin siitä, että kipuilu alkoi niin aikaisin. Viiden kilometrin kohdalla pohkeet menivät täysin jumiin. Jokainen askel tuntui repivältä ja juoksu oli kaikkea muuta, kuin sujuvaa. Pohkeiden tuntemukset tulivat puuskina ja 15km kohdalla kaveriksi tuli jalkateräkivut. Pidemmälle juostessa jomotusta alkoi tuntua muissa tutuissa paikossa kuten lonkissa ja selässä. Lopulta juoksu muuttui melkoiseksi urakaksi ja kivun unohtaminen oli hankalaa. Keskeyttäminen ei kuitenkaan käynyt mielessä kertaakaan ja maalisuoralla oli helppo hymyillä. Vaikka kisan jälkeen olin varma, että maraton maksoi useita elinvuosia, ei tuokaan muisto tunnu enää kovin pahalta. Seuraavana iltana olo oli melko normaali ja uudet hölkät jo mielessä.

Kuulun siihen ryhmään, jota jostain syystä kiehtoo itsensä voittaminen ja älyttömät fyysiset koetukset. Kivuista päätellen maraton tuskin kuuluu terveellismpiin harrastuksiin mutta sen suorittaminen tekee henkisesti hyvää. Loppuun asti pääsy on ensikertalaisesta kummallista enkä ollenkaan ihmetellyt, kun maaliin tulevat juoksijat herkistyivät ja halailivat toisiaan.

Juoksin maratonin lopulta aikaan 3:53:07 ja olin kovin tyytyväinen. Suuri kiitos kuuluu Joonakselle ja koko ASAn juoksutiimille! Ilman teitä en olisi ollut Tukholmassa!

Stockholm Marathon 2013

Kommentoi

Kommentit