Siinä yhdellä sanalla kuvailtuna viime viikonlopun kilpailusuoritukseni. Aamupala, lenkki, matkustus kisapaikalle, verryttely ja kisa… starttiviiva oli yhtäkkiä edessäni ja sitten mentiin. Startin jälkeen tavoitteenani oli ohittaa, ohittaa ja… no lopussa vähän kurkin taakse, kun en meinannut enää pysyä pystyssä.
Maastojuoksun SM-kisat juostiin tänä vuonna Pudasjärvellä. Matkustin koko lauantaipäivän junalla Helsingistä Ouluun ja kisaan keskityin tutustumalla BJ:n (David Brickhill-Jones) kanssa yömyöhään ultrajuoksun ja kaljamailin maailmanennätyksiin. En jaksanut laittaa itselleni kauheita tavoitteita kisan suhteen viime kuun totaalikoomailujen jläkeen. Tärkein tavoitteeni oli juosta mahdollisimman hyvin joukkueemme puolesta. Minulla, BJ:llä ja Tainin veljeksillä (Matti ja Antti) oli kohtalaisen hyvä mahdollisuus juosta ensimmäisenä eteläpohjalaisena joukkueena miesten joukkuemitali 20:een vuoteen. Laskin, että voin itse sijoittua hyvällä juoksulla mihin tahansa sijojen kolme ja kahdeksan välille. Mitalisijan luulin olevan lähinnä yltiöoptimistista unelmointia.
Fiilis jatkui melko samanlaisena kuin kisaa edeltävänä iltana. En nyt ihan kaljamailia miettinyt ennen starttia, mutta ei paljoa toisinkaan. Jotenkin oli vain mukava olla kisapaikalla ja nähdä tuttuja ihmisiä pitkästä aikaa. Kisajännitys ei iskenyt päälle oikeastaan missään vaiheessa ennen starttia. Vasta paikoillanne-komennon jälkeen tunsin tutun adrenaliiniryöpyn virtaavan lävitseni.
Kisa alkoi huonosti. Jäin alkukiihdytyksen jälkeen jumiin noin sijalle 20. Ensimmäisen parin sadan metrin jälkeen reitti kapeni ja alkoi mutkitella. Ohittelu oli vaikeaa. Aina, kun leikkasin sivuun koko edessäni ollut juoksijamassa kiilasi eteeni juostakseen seuraavan kaarteen radan sisäreunassa. Vajaan parin minuutin juoksun jälkeen alkoi radan vaativa ylämäkiosuus, jonka aikana pääsin paremmin juoksemaan omaa vauhtiani. Ylämäen huipulla olin jo kymmenen parhaan joukossa ja ensimmäisen 2 km –kierroksen jälkeen olin noussut jo kolmanneksi. Tässä vaiheessa kaksi kenialaista (Lewis Korir ja Willy Rotich) olivat jo kaukana karussa. Toisen kierroksen ylämäkiosuuden alussa olin onnistunut tekemään pari metriä eroa korsto 86 –tiimin toiseen jäseneen, Jarkko Järvenpäähän ja turvallisessa ympäristössä korstojen kanssa juosseeseen Jussi Utriaiseen.
Kisa eteni myös edelläni. Huomasin, että Willy alkoi tippua Lewisin hullusta vauhdista. Jalat reagoivat välittömästi ja taistelu hopeasti alkoi. Willyllä oli minuun noin 10 sekunnin kaula, mutta ylämäen lopussa eroa oli enää noin 4 – 5 sekuntia. Jarkko ja Jussi olivat tässä vaiheessa noin 6 – 8 sekuntia perässä. En edes tiennyt, että olin onnistunut tiputtamaan muut noin kauas. Tajusin asian vasta katsoessani kisaa jälkeenpäin videolta. Tavoitin Willyä aina maalisuoralle asti, mutta eroa jäi maalissa noin 10 metriä. Jarkko tuli lopun tosi hyvin ja pääsi aivan kantaani maalisuoralla. Maalin jälkeen jalkani eivät kantaneet ollenkaan ja lysähdin heti maaliviivan jälkeen maahan. Noin 10 minuuttia myöhemmin jouduin väkisin kampeamaan itseni ylös ja hoipertelemaan pakoon lääkintämiesten rakentamia paareja. En nyt sentään paareilla lähde kisapaikalta. Onneksi pari maalialueen työntekijää huomasivat epävakaan pakoni ja pelastivat maalirakennelmat tukemalla minut takaisin pystyyn ensimmäisen pahemman horjahdukseni jälkeen.
SM-maastojen miesten lyhyen matkan pronssi on ylivoimaisesti paras saavutukseni juoksu-urallani. Täydellisen päivän huipensi joukkuepronssi.
Kisavideo / video of the race, my race starts at about 58 minutes into the broadcast
Kisakuvia Jarno Maimosen blogissa / race pics
Juoksutietäjä Matti Hannuksen blogiteksti Juoksija-lehden blogissa
I guess flow is the only word that fully describes my race last weekend.
National cross country championships was held in Pudasjärvi, Northern Finland. After all my problems, I did not have a lot of expectations for the race. I thought that I have a chance to finish somewhere between 3rd and 8th, third being an absolute overestimation and a miracle and 8th being an excellent effort after last month’s running coma. My main focus for the race was to run for the team. We had a good chance to finish top 3rd in the team race, an accomplishment that no South Ostrobothnian men’s team had achieved in 20 years.
Before the race I felt weird. It was pretty much like getting ready for a training run. I guess I was just happy to meet all the people I had not seen in a long time. The race did not make nervous at all. After “On your marks” I realized that in probably less than a second the race is going to start. This was the first time when the adrenaline started to fill my body.
The race itself started poorly. After the first 200 meters I was somewhere in the 20th position and the narrow course made passing people hard. After some unsuccessful passing attempts we hit the first uphill of the course. The uphill did not include any turns, so I could pass people more easily. In the end of the incline I was already in the top 10 and after 1.8 kilometers I took the third place. I had run the 1 km part, from 0.5 to 1.5 kilometers, about 5 seconds faster than the guys in the front of the pack. At this point of the race the two Kenyans (Lewis Korir and Willy Rotich) were already far away in the front. When we hit the uphill during the second 2 k lap I was already a couple of meters ahead of Jussi Utriainen (an Olympic marathoner and 10 times national xc champ) and Jarkko Järvenpää (29.08 in the 10 k just over a week ago). I saw that about 10 seconds ahead of me Willy had dropped from Lewis’ crazy pace. Now it was a fight for the silver.
When I saw the race video afterwards I noticed that I managed to build a good 6 – 8 second lead to Jussi and Jarkko in the uphill part. 400 meters to go and I was only 4 – 5 seconds behind Willy. On the final stretch I was still getting closer to Willy, but he could maintain a lead of about 10 meters until the finish line. In the end I had nothing left in my legs. It took me closer to ten minutes before I could put any weight on my legs. Finishing third in the national xc champs and being the best Finn is by far the best achievement I have had in my running career… and we also won the team bronze medal!