Musta möykky ranteessa vai mielessä?

Täytyy myöntää, että lähdin matkaan pelonsekaisin tuntein. Vuoden aikana olen onnistunut rakentamaan mittarikammon. Kahden kello kädessä juostun lenkin jälkeen on aika purkaa hiukan tuntemuksia.

Keskiviikko aamu aukeaa sateisena. Aamulenkki on ohjelmoituna mieleen poikueen viettäessä minilomaa nonnilassa. Illalla vuoden tauon jälkeen latinkiin laitettu garmini näyttää täyttä akkua. 14.7.2014 kello on lentänyt koriin puolikkaan mittaisen lenkin jälkeen, joka päättyi noin kolme kilometriä ennen kotiovea nöyrään nilkuttamiseen, kamalaan polvikipuun ja katkeriin kyyneliin. En oikeastaan edes arkaile, vaan napautan kellon käteen ja suuntaan Eltsulle. Valitsen rohkean lähestymisen ja hölkkään lyhyet verrat alle. Muistelen miltä tuntuu juosta vetoja, millaisia matkoja on tullut juostua ja kentän portin avatessani olen päättänyt juosta kovenevat 4 x 400 m, 400 m palautuksilla. Itseäni kiinnostaa kovasti mitä tässä ajassa on tapahtunut. Raajojen alettua taas toimimaan tuli diagnoosi siitä anemiasta ja sitä parannellessa olen lääkärin tympeän pelottelun jälkeen pysynyt tiukasti pk-alueella. Minulla ei ole harmainta ajatusta vk-vauhdeista, epäilen etten edes asennon puolesta osaa juosta enää kovaa. Mieli on ensimmäisen verrakierroksen jälkeen hieman epäileväinen.

garmin-ironwoman2

Nostan varovasti juoksuun ja lähden kokeilemaan ensin vitosella, korotan toiveikkaana 4:45, 4:30 ja viimeisellä vedolla juoksen sen kun ajattelen tekniikan jotenkin pysyvän kasassa. Mittari näyttää vikalle kierrokselle 4:06. Hölkkään vielä muutaman kierroksen ja suuntaan kotiin. Olen harjoitukseen kohtuullisen tyytyväinen. Aion jatkaa tämän tyyppisten vetojen kanssa kasaillen tekniikkaa ja kasvattaen vk-kuntoa toistaiseksi. Ehdin vilkuilla verran ajan sykkeitä ja ihmettelen, kuinka maltillisella tasolla mentiin. Jotain pohjaa siis on.

garmin-ironwoman3

Seuraavalla lenkillä testivuorossa on peruslenkin kellottaminen kelloa vilkuilematta, mutta loppulukemia analysoiden. Suuntaan tutulle aamulenkkireitille keskuspuistoon ajatuksena juosta ”mustatuntuu” pk-lenkki, eli sellainen kuin se on tähän astikin ollut. Olen arvioinut sen olevan noin 6,5-7 km mittainen. Maasto on keskuspuistolle tyypillistä, eli melko mäkistä ja pehmeää. Pian huomaan, että kello jotenkin ärsyttää, se pelottaa ja asettaa kamalia paineita. Musta möykky kädestä alkaa siirtyy mieleen. Tekee mieli vilkuilla sitä. Mitä jos sykkeet on ihan pilvissä ja vauhti todella huono. Jalatkin tuntuu raskailta ja mahaan sattuu. Mittarikammo realisoituu siis.

Mieleen nousee keskustelu edellisviikolta, siitä kuinka liikunnasta taukoa pitänyt ei meinaa päästä vauhtiin treenien suhteen.

Mietin kuinka paljon ”vauhtiin pääsemisessä” on kyse korvien välistä. Itsenä pettämisen pelosta. Mitä jos olenkin todella huono, laiskanpulskea ja hidas?

Nämä negatiiviset tunteet kun valtaavat mielen kukapa haluaisi lähteä sinne lenkille. Helpompi on lohduttautua sohvalla ja väistellä pahaa mieltä. Aika looginen ajatusmalli. Itse olen syyllistymässä nyt samaan.

Askel nousee hieman reippaammin kun ylitän urheilukadun ja ohitan kaksi pyöräilijää Pasilan mäessä. Kotiovella mittarissa torottaa 7 km matka, 6:02 keskivauhdilla ja 146 keskisykkeellä. Mittarittomat tuntemukset tästä lenkistä pitivät aika hyvin paikkaansa. Ei mitään erityisen ilahduttavaa, mutta joku lähtökohta tämäkin.

Mikäli aikatauluihin mahtuu ennen MM-kisojen siirtomatkan alkua suunnitelmissa on pitkä kello kädessä vauhtia tarkkaillen. Se olkoon seuraava testilenkki mittarin kanssa. Varmaa on, että jatkossakin haluan juosta vapaana kelloista ja mustista möröistä. Toisen kotiin jättäminen vaan on helpompaa.

Satakolmekymmentäkolme

Hieno luku ja siinä se torotti omakanta -palvelun näytöllä viime viikoisen viimeiseksi kontrolliksi tarkoitetun labrakäynnin jäljiltä. Ihana numerot tuijottavat minua ruudulta. Toinen luku näyttää kahtakymmentäkuutta, myös rautavarastoissa tapahtuu. Luku on saatu mittaamattomasta selvästi positiivisen puolelle. Ihan yllätyksenä tämä ei tullut. Olen varovasti käynyt anaerobisella tasolla ns. vauhtileikittelyksi muuttuneilla pk-lenkeillä, silloin kun menohaluja on ollut. Omat tuntemukset tukevat todistettua. Olen vapaa treenaamaan taas kovaa. Kiitos tack!

Paitsi viime syksynä todettu uuvuttava anemia onkin nyt siis historiaa, ovat silmät ehkä auenneet eri tavalla ja kova työtahti koko kevään aikana on pakottanut miettimään levon ja treenin suhdetta. Kun työt, perhe ja parisuhde vaativat oman aikansa moni seisoo samojen valintojen äärellä. Mistä tingin jos en tingi yöunista? Moni ei nyt keksi muutakaan, eli yöunista. Vanhempi, äiti ainakin. Kolmannen lapsen jälkeen treenasin itseni aika nopealla tahdilla maratonkuntoon. Vaikka en mihinkään Globetrotter -blogin Riikan suorituksiin (Onnea ihan mahtavasta juoksusta!) vauvavuosina yltänytkään, treenasin aika paljon ja aika siihen otettiin ennen aamukasia tai ysin jälkeen illalla. Vanhoista tottumuksista on vaikea oppia eroon ja kun tunnit loppuvat vuorokaudesta, työpäivä päättyy hiukan ennen puolta yötä, soi kello aamulla ennen seiskaa lenkille. Onko siinä mitään mieltä, en tiedä. Välillä jätän koko kellottelun väliin.

HS juoksublogissa hiljattain silmään osunut juttu ”Aina väsyttää ja ikinä ei ehdi” -summaa oikeastaan kaikki ajatukseni meidän arkirumbasta ja siinä minkään ehtimisestä. Kuten kirjoituksessakin todetaan tavoitteellinen harjoittelu ruuhkavuosina vaatii erityisen paljon organisointia, treeni-ikkunoiden löytämistä sieltä, missä muut eivät niitä näe, tahtoa ja asennetta. Asiallista voisi olla myös perehtyä samaisen blogin unta ja treeniä koskevaan kirjoitukseen, jos nyt aiheesta innostuu. Toisten viisaiden sanojen lukeminen antaa usein aihetta punnita omia tottumuksiaan. Kesäloma saapuu monelle syystäkin. Välillä on pakko saada breikki. Yrittäjälle se on kuitenkin tavallista vaikeampi aihe.

Jaksamisen, ehtimisen ja treenin ohella mielessä ovat pyörineet viime aikoina kovasti myös ruoka-asiat.

Ei kuitenkaan mitenkään kestävyysliikuntablogiin tyypillisessä mielessä, vaan käsillä on MM-kisaveneen kuuden hengen siirtomiehistön viikon ruokalistan laatiminen ja hankinnat. Silmiini osui Atlantin ylittäjien kappale aiheesta. Kyseessä olleessa kilpailussa mehistön päivittäinen energiankulutus pyöri 5000-6000 kcalorin tienoilla/nuppi. Merellä elimistö kuluttaa todella suuren määrän energiaa myös aallokossa tasapainoiluu, unissaankin. Moisista energiatarpeista meidän siirtopurjehduksella nyt ei tule olemaan kyse, mutta pisti se ajattelemaan. Miehistö laihtui legillä keskimäärin kahdeksan kiloa/ukko.

Minä pyrin varmistamaan, että moista ei pääse viikossa tapahtumaan ja ruokalista on melko hiilarivoittoinen. Merellä kokkaillaan pikkasen eri meiningeissä kuin kotikeittiössä. Huomioitavaa on todella paljon ruoan säilyvyydestä ja sääolosuhteiden aiheuttamista ruoanlaittohaasteista lähtien. Suurin osa appeesta tulisi olla nautittavissa myös kylmänä, mikäli olosuhteet muuttuvat sellaisiksi, että minkäänlainen ruoanvalmistus ei tule kysymykseen.

Tämä viikko viellä puserretaan 1.7. köydet irtoavat Hoskilta ja kolmen viikon hyppy, irrottautuminen yrittämisestä ja nettiyhteyksistäkin avomerilegeillä alkaa. Edessä on toivottavasti suotuisia tuulia, upea kokemus miehistöpurjehduksesta MM-tasolla ja paljon uuden oppimista. Ehkä kurahousutkin voivat vaihtua uikkariin, tai vähintään toppahousuista saa luopua. Luulen, että olen sen tarpeessa ja ehkäpä ansainnutkin.

”I am, not made for working overtime
And you know, don’t even like the nine-to-five
I wish all, those lazy days were every day
And you know, wouldn’t want it any other way”

Mukaan pääsee myös Facebookissa.

Terveiset yöregatalta ja ajatuksia purjehtijan tärkeimmistä varusteista

Viikonloppuna ajettiin yöregatta lahden yli Tallinnaan, starttiaika oli takaa-ajolähtönä 19.30 Suomenlinnan tienoilta, joten aamuun asti mentiin. Keli oli napakka tuulen pyöriessä aina Tallinnan matalalle asti 22-25 knotsin välillä, vasta Tallinnan lahdella aallokko ja tuuli moinasi tuonne 10-20 knotsin väliin. Näissä keliolosuhteissa reissussa ei onneksi oltu Shere Khanilla (tuttavallisemmin Kahjulla), vaan vierailevana gastina Sweden Yachtsin 36 jalkaisella vakaalla ja Kahjua huomattavasti kuivemmalla menijällä Melianilla. Korkea vasta aallokko ja tiukka kryssi olisi ollut Kahjulla todella kova ja märkä taklattava.

Keli sopi regatan suurimmalle veneelle hyvin. Vaikka ajamiseen piti keskittyä täysillä korkeassa aallokossa matka taittui muitta mutkitta ja maalilinja ylittyi 4:31 voitto taskussa. Koko matka puskettiin vastatuuleen, tuulen kääntyessä etelään matkan loppuvaiheilla. Koko matka myös meni valvoen. Merenkäynti oli sen verran miehekästä, että kaikki kolmen hengen miehistössä taklailivat sisälle joutuessaan lievää pahanolon tunnetta, joten ainakin allekirjoittaneelle päivystäminen kannella passasi.

kekkuliregatta

Melianin köydet irtoavat juhannuksen jälkeen ja Kahju Sailingin porukka suuntaa vaihtelevalla miehistöllä pitkälle purjehdukselle Skotlantiin. Yöllä riittikin läppää avomeripurjehduksesta ja purjehduksen turvallisuustekijöistä, kelluntavarusteista ja varustelusta. Kovassa merenkäynnissä ja yöllä myös valjaiden kanssa liikkumista harjoiteltiin. Yöllä, yksin, kovassa kelissä aina kiinni veneessa valjailla.

Minulla tämän kylmän alkukesän tärkeimmät purjehdusvarusteet ovat kurahousut, Offshore-takki, Spinlockin painelaukaisimella ja turvavaljaalla varusteltu pelastusliivi, villakerrastot (lukuiset), saappaat, Seal Skinzin hanskat ja polvisuojat. Kaikki tämä tungetaan noin joka toinen päivä Ortliebin 85 L täysin vedenpitävään dufflebagiin. Eli melkoista varustemäärää raahataan mukana pävästä toiseen. Kesä missä olet? Purjehtijan pahin vihollinen tuntuu olevan edelleen kylmyys. Meriveden lämpötila on ulkona edelleen 8 astetta. Veteen putoaminen on se todellinen turvallisuusriski.

purjehdusvarusteet

Heti sunnuntaisen kotiinpaluun jälkeen oli kova polte päästä ulkoiluttamaan omaa venettä. Maanantai-illan napakassa ja puuskaisessa tuulessa ei kuitenkaan kovallakaan yrittämisellä saatu lokiin jäämään 12,5 knotsia enempää vauhtia. Hauskaa oli silti. Ja iso apu mukaan ehtineestä miehistöstä, viikonlopun regatassa venettä kiinnittäessä liivien painelaukaisin jäi minun ja betonilaiturin väliin sillä seurauksella, että oikealla puolen rinnassa on todennäköisesti pieni murtuma. Juostessa vika haittaa aika pahasti. Ei kuitenkaan niin pahasti, että aamulenkit jäisivät väliin. Täytyyhän sitä ehtiä juoksemaankin! Märkkärilläkin uimisen tuossa meressä kun voi vielä toistaiseksi täysin unohtaa.

j92-sailing-iltalenkki

Shere Khan, eli rakas Kahju vauhdissa Helsingin edustalla.

 

 

Iltaisin me seilataan ja aamuisin minä juoksen

Tuulet ovat vieneet purjehtijaa liiaksikin ja viimein eilen pääsimme takaisin MM-treenien pariin valmentajan johdolla. Edelleen kovassa puuskaisessa tuulessa. Samalla Epsilonin miehistö otti ensi kertaa tuntumaa tällä kokoonpanolla veneen käyttäytymiseen kovemmassa kelissä. Tuurasin storan trimmaajaa ja meno oli varmaan siitäkin syystä aikamoista. Treenien mielenkiintoisin osuus oli rata-ajon ja starttiharjoitusten jälkeen käyty debrief, jossa myös molempien Audi-veneiden miehistö oli paikalla. 

Treeniaikaa on enää kaksi viikkoa ennen veneen siirtoa Köpikseen. Toivoisin, että sitä olisi paljon enemmän. 

Aamulla oli pakko lähteä lenkille kokeilemaan eilisissä tohinoissa sattunutta polvea. Onneksi se kestää juoksun, kyykkäämistä ei niinkään. Vaikka pidän aina purjehtiessa polvisuojia, eivät ne kaikkiin tälleihin riitä. Olen saanut juosta jo pitkään vaivattomana ja tämän kierteen katkeaminen hiukan pelottaa. 

Illalla edessä on Helsinki-Tallinna -regatta Shere Khanin entisen omistajan uuden veneen mihistössä. Odotan innolla öistä lahden ylitystä, sillä Melianin kipparilta on taas varmasti paljon opittavaa. 

Lauantai-aamuna viimeistään astumme laiturille helteeseen heräävässä Tallinnassa! 

Kesäisen ihanaa viikonloppua odottaen ja toivotellen lähden pakkaamaan eväitä ja kurahousuja.

 

Pärskeitä päin, vihdoin!

shere-khan2

Täällä sitä ollaan taas, tämä on kertomus purjehduskauden aloituksesta, joka viimein kuitenkin koitti!

Purjehdus kun on paljon muutakin kuin nautinnollisia tuulia komeassa saaristossa. Se on ainaista taiteilua tuulien kanssa, kellumista bläkässä, loputonta vastatuuleen puskemista ja sopivissa määrin luonnon edessä nöyräksi vetävää kuoleman pelkoa. Ja sitten se on huoltoa, kunnossa pitoa ja varustelua. Meidän purjehduskautemme on ollut oman veneemme osalta tähän asti vain hiomista, maalaamista, lasikuituhommia, uuden reiän poraamista, vanhan tilkitsemistä ja odottamista.

Aikainen purjehduskauden aloitus suli osaltamme talvella kun huomasimme kölin hikoilevan villisti. Edellistalvena veneen kaatumisen jälkeen tehty korjaustyö oli tehty luokattoman huonosti. Tai oikeastaan sitä ei oltu tehty ollenkaan. Pienen kädenväännön päätteeksi vene liikahti nopealla aikataululla Hernesaaren nokkaan tällä kertaa kunnon pajalle, eli Lindgrenin telakalle, ensin kuivumaan ja sitten uudelleen korjattavaksi. Veneen ollessa sisällä, hyödynsimme kaiken mahdollisen liikenevän ajan muiden korjaus- ja kunnostustöiden tekemiseksi. Polkiessani Hernesaaren nokkaan lukuisina iltoina katsoin haikeasti muiden veneiden leikkiä lahdella. Raikas merituuli oli vaihtunut epoksin hajuun ja hiomapölyyn. Kunnes vihdoin viikko sitten perjantaina koitti meidän vuoromme.

Veneen saavuttua Koivusaareen oli tehtävä vielä kaikki normaalit kevätpuhteet, eli edessä oli rikin pystytys, köysien ja plokien virittäminen paikoilleen, purjeiden läpi käyminen, veneen siivous ja varustelu. Jo keskiviikkona olisimme olleet valmiita, mutta kello näytti yhtätoista illalla ja torstaina uusintayrityksen aikaan paitsi tuuli villisti, huomasin myös, että pilssissä oli vähän liikaa vettä. Tarkistuskierros kertoi, että koneen tiiviste vuotaa, joten lähtö siirtyi perjantai-aamuun.

sherekhan3

Perjantaina se päivä sitten kuitenkin koitti. Liika innostus pakotti juoksemaan löysät pois keskuspuistossa aamulla ja köydet irtosivat Koivusaaresta puolen päivän aikaan. Nokka osoitti kohti Inkoota ja optimistisesti navakassa vastatuulessa edessä olisi noin kuuden tunnin kryssi, ensiponnistus omalla veneellä.

Purjehdusporukassa sijoitumme Suomessa aika pieneen ryhmään harrastajia, jotka purjehtivat astetta sporttisemmin. En tiedä miksi meitä täällä kutsuttaisiin. Ehkä se on sitten sporttipurjehdusta. Ideana on kuitenkin purjehtia ja siis harjoitella purjehdusta. Tämä tarkoittaa ulos lähtemistä tuulella, erilaisten manööverien harjoittelua ja retkeilyä sillä mielellä, että purjehdukseen panostetaan, ei grillimakkaraan perillä. Vaikkakin massiivinen määrä helposti pureskeltavaa ja valmistettavaa ravintoa onkin yksi purjehtijan tärkeimmistä varusteista.

Purjehdus on siitä omituinen laji, että sitä harrastaessa oppii purjehtimaan, eli lukemaan tuulia ja trimmaamaan venettä, mutta muita purjehtiessa tarvittavia ominaisuuksia homma ei oikeastaan kehitä. Eli voima, jota vinssin pyörittämiseen tarvitaan on hankittava salilta, kestävyys, jota pitkillä legeillä tarvitaan taas taitaa löytyä kestävyysurheilupohjalta. Oikeastaan kyseessä on siis melko monipuolinen laji, jonka haastavuutta voi säädellä helposti tuuliolosuhteet valitsemalla.

sherekhan

Viimeiset puolitoistavuorokautta sisälsivät 14 h purjehdusta, josta noin puolet oli vähän raskaampaa menoa navakkaan vastatuuleen kahdella käsiparilla ja kaikkia ensipurjehduksella vastaan tulevia ongelmia ratkoen. Menomatka Lauttasaaresta Porkkalan selän pohjoispuolelle oli kuitenkin purjehdusta aikalailla parhaimmillaan. Vain storan toteaminen massiivisen huonoksi, vanhaksi ja venyneeksi latisti hieman tätä ensiponnistuksen riemua ja pakotti myös reivaamaan pienellä miehistöpainolla tuossa noin kympin tuulessa.

Shere Khanin ulkoiluttaminen muistutti hyvin myös siitä millainen peto tuo J92 on veneeksi. Upea, mahtava kaveri ajaa ja tuulen yltyessä se muuttuu pian kotikissasta tiikeriksi, jonka käskeminen pitkin tyrskyjä on täyttä nautintoa.

sherekhan-purjehtijan-sääret

Tervetuloa kesäsääret ja meriaamiaiset! S/Y Sherekhan on irti!