”Siellä se sitten posahti ihan kunnolla” -Tanjan tarina

Tyttö yllä olevissa kuvissa on Tanja. Kuvat julkaistiin Östra Nylandissa heinäkuussa 2002. Kun lehti ilmestyi aamupalapöytiin koko kylä kauhisteli: Miten Tanjan käsi on taas mennyt poikki?!

Itse heräsin kipuun eilen. Jalkapohjaa poltti ja huomasin hierovani sitä unessa. Nukahdin uudestaan ja aamulla kipu oli edelleen siellä. Jalka tuskin kesti painoani mutta hölkkäsin salille. Kipu pysyi. Päivän mittaan tassu kuitenkin vetreytyi.

Rasitusvammat, kömmähdykset, sairaudet ja onnettomuudet ovat ikäviä. Suurin osa kipuilusta on melko mitätöntä, niin kuin minun tassuni, mutta sitten on niitä toisia. Tunnen muutaman erittäin pahan tapauksen, joista kaikista voisi tehdä elokuvan. Ei tarvitse kuitenkaan olla Clarence Clemons, jonka koko tulevaisuus jenkkifudiksessa päättyi kuin seinään, kun auto törmäsi polveen. Vähemmänkin dramaattinen loukkaantuminen voi pysäyttää ja muuttaa elämän.

Tutustuin Tanjaan jo ihan pikkuisena. Tanja asui naapurissa ja ihmettelimme vaunuista käsin mammojen jorinoita. Niin kauan kuin muistan, on Tanja pelannut jalkapalloa. Ja sitä on pelattu perkelleellä ja sisulla. Tuonpa takia Tanelille onkin sattunut yhtä sun toista, omin sanoin Tanja listaa näin:

  • käsi mennyt poikki kaksi kertaa
  • polvi leikattu kaksi kertaa
  • takareidet revähtäneet kahteen otteeseen
  • pohkeet pamahtanut kunnolla
  • nilkat ollut paskana

Näytin kuvaa Tanjan käpälästä työkavereille ja se herätti samat tunteet, kuin vuonna 2002. Halusin tietenkin draamaa tähän blogikirjoitukseen; poikki menneitä luita, verta, morfiinia ja pyörtymistä. Tanjassa tassun muisteleminen ei kuitenkaan herätä hirmuisia traumoja: –Kun käsi meni ekaa kertaa poikki, niin ensimmäinen ajatus oli ‘en pääse kanarialle’ ja toinen oli ‘pakko saada suoraksi’. Meinasin lyödä käden päin tolppaa, mutta pelikaveri ehti väliin. Käsi oli jonkun aikaa kipsissä, mutta mua ei koskaan oikein harmittanut, sillä pääsin kuitenkin liikkumaan koko ajan. Ajattelin, että onneksi se oli käsi eikä jalka, koska futiksessa tarvitsee jalkoja. Neljä kuukautta tapahtuman jälkeen Tanjan joukkueella oli peli ja jostain syystä samat ambulanssikuskit, jotka olivat Tanjalle jo kertaalleen morfiinia syöttäneet, olivat katsomassa matsia. Matseissa ei koskaan ollut ollut ambulanssia aikaisemmin ja tytöt vitsailivat ‘Tanja ne tuli hakemaan sut’. Sittenhän siinä kävi juuri niin; Tanja kaatui ja käsi meni poikki samoista kohdista, kuin aikaisemmin. Se ei ollut koskaan parantunut kunnolla. –Silloin otti päähän ja mieleen tuli ‘Ei helvetti, Kotkan Meripäivät olis tänään’.

Leikattu polvi

Se siitä draamasta. Kättä tärkeämpää Tanjuskalle tuntuu olevan takatassut. Vaikka käpälä on ollut minkälaisessa mutkassa tahansa, polvista juttelu on se, mikä saa Tanjan mietteliääksi: –Lämmittelyissä ja treeneissä sattui aina noin 6kk ajan, mutta en koskaan jäänyt ihmettelemään. En halunnut luovuttaa, enkä osannut lopettaa. Jatkoin vain pelaamista. Sittenhän se polvi hajosi eikä lääkäri ymmärtänyt mikä kintussa oli vikana. Lääkäri sanoi, että jos kestän kivun niin saan pelata. Ja pelasin pillereiden voimalla, kunnes takareisi revähti. Silloin päätin, että pelaan vasta, kun olen kunnossa. Seuraavalla viikolla valmentaja kuitenkin soitti ja pyysi peliin. Koitin pitää mieleni mutta en pystynyt. Menin matsiin ja siellähän se sitten posahti ihan kunnolla. Polven hajoaminen tuntui erittäin paskalta. Kuin maailma ois romahtanut. Olin pelannut niin pitkään ja tiimistä oli tullut osa perhettä. Polven hajoaminen lopetti koko jutun ja tuntui siltä, että elämä loppui kuin seinään. Itkin joka ilta ja ihmettelin, että mitä mä nyt teen?!

Eräs lääkäri oli Tanjalle kerran sanonut, että jalkapallo on liian rankka laji naisille. Itsehän Taneli ei ilmeisesti ollut samaa mieltä eikä kivuista huolimatta koskaan luovuttanut. Veikkaisin, että mukana saattoi olla sisun lisäksi vähän itsepäisyyttä ja voitonhimoa. Huolto, oikea tekniikka ja ajatuksella treenaaminen ovat varmaan parhaita tapoja pysyä terveenä. Tanjan kohdalla tapaus on selvä –Oon aina ollu kova venyttelemään mutta treenasin älyttömästi ja kulutin liikaa, eikä kroppa koskaan palautunut kunnolla.

Loukkaantumisen tärkein hetki taitaa tulla silloin, kun on jo sattunut. Kuntoutus on kuitenkin hirveetä ja turhauttavaa. Fysioterapia joko sattuu tai on kauheeta. Tanja on samaa mieltä, mutta jostain syystä Tatjana on aina ollut parantumisessa hyvä –Ei ole vaihtoehtoa. Jos et tee kunnolla niin paikat menee vielä huonompaan kuntoon. Pitää pitää tavoite mielessä, se millasessa kunnossa on joskus ollut ja yrittää päästä sinne tai ainakin sellaiseen kuntoon, jossa kroppa toimii. Alku on hirmu tärkeää ja se vaatii hermoja, siinä ei saa unohdella jumppia eikä olla laiska.

Tanjassa on särmää. Ihailen kavereita, jotka nousevat tolpilleen pysäyttävän loukkaantumisen jälkeen ja siirtävät urheiludraivinsa johonkin muuhun. Tanja ei varmaan edes tiedä miltä tuntuu olla täysin terve. Pakkomieli liikkua on aiheuttanut kipua ja sitä on vaan kestetty. Kipukynnys on korkea. Sitten piti yhtäkkiä lopettaa ja pakkomielestä päästä eroon.

-Välillä tekisi hirveästi mieli pelata ja nykyään onkin perseesta, kun haluaisin tehdä paljon enemmän mutten vaan pysty. Yritän miettiä positiivisesti ja koitan olla iloinen siitä, että pystyn tekemään edes jotain. Löysin spinningin mutta jäin kaipaamaan porukkaa. Porukan ja kisailuhengen löysin töistä. Olen aina ollut suorittaja, joten se mitä en enää saa kentältä, saan töistä. Haluan vielä kävellä, kun olen viiskymppinen ja jos nyt lähtisin kentälle niin joutuisin samantien uuteen leikkaukseen, kroppa on niin hajonnut. En kuitenkaan kadu mitään, olen saanut jalkapallolta niin paljon, nähnyt maailmaa ja oppinut asioita. Kipu muistuttaa melkein joka päivä, mutta turha se on surkutella. Nyt kuitenkin peräänkuuluttaisin sitä, että valmentajat ja fyssarit katsois, että pelaaja on kunnossa ja jos ei ole niin pistäisi sivuun. Nuoret pelaajat on niin hulluja, että ne pelaa vaikka sattuukin. Se, että valmentaja antaa nappia naamaan ja heittää kentälle ei ole ok. Vastuu ja terveys ensiksi. Muksuille pitäisi opettaa, että on ok olla loukkaantunut ja että kentälle mennään vasta terveenä.

Taneli kiroilee aika paljon ja loukkaantuminen onkin Tanjan sanoin ”ihan perseestä” mutta kuten mimmistä näkee, ongelma on just niin hirmuinen, kun siitä jaksaa tehdä. Ole kuin Tanja, älä mökötä vaan keksi jotain uutta. Myöskään Clarence Clemons ei jäänyt surkuttelemaan. Clarence satsasi saksofonin soittoon, hengasi nuoren kitaranrämpyttäjän kanssa ja hyppäsi kaverin kelkkaan. Clarence ja Bruce Springsteen rokkasivatkin yhdessä Clarencen kuolemaan asti. Clarencen taistelu auton kanssa taisi olla lottovoitto meille muille.

Kiitos Tanjalle tarinasta ja kuvista!

Kommentoi

Kommentit