Rookie-puuskutusta lyhtytolpalta toiselle

Tästä tulee nyt pitkä tarina. Katsotaan pääsetkö loppuun asti.

Kävin lauantaina urheilukaupassa. Seurasin, kun mies näytti haluamiaan golfmailoja. Huomasin naisille suunnitellut golfvarusteet. Siellä oli söpösti räikeän pinkkejä, valkoisia, vaaleanpunaisia golfbägejä, hanskoja ja kuteita. Huikkasinkin toiselle puolelle kauppaa ”Jos minä rupeaisin golfaamaan niin haluaisin tämän bägin.” Siihen huikattiin takaisin ”No rupea” ja minä sanoin ”En mie, en mä osaa”. Vastakysymys tuli nopeasti ”Osasitko juosta ennen kuin lähdit juoksemaan?”

Saan usein hirmuisen varoitustulvan suunnitellessa lenkkiä kaverin kanssa, jonka seurassa en ole aikaisemmin hölkännyt; En mä sun kanssa lähe, Mä en ole mikään superjuoksija, En mä pysy sun perässä, Ei sulle edes tule hiki ja mä vaan kuolen. Kun lenkkipolulle neuvotteluiden jälkeen kuitenkin päädytään saan vielä viimeisen neuvon: Mene vaan edeltä jos siltä tuntuu. Viikko sitten olin viemässä ystävääni salille monen vuoden tauon jälkeen. Viime hetkellä kaveri kuitenkin ahdistui ja rupesi keksimään eri syitä miksi ei halunnut kuntosalille. Lopulta hän suivaantui niin, että ryntäsi pois. Hän sanoi, että minulla oli asennevika enkä ymmärtänyt häntä. Kaveri käski änkemään treenaamiseni sinne minne aurinko ei paista.

Olen pariin kertaan maininnut sen ajan, kun itse innostuin juoksusta. Innostua on hassu sana, ihan kuin se olisi tapahtunut hetkessä, yhtäkkiä juoksen, Humps! Näin se ei todellakaan mennyt. Olen aina liikkunut jonkin verran mutta joskus kuitenkin vain välttävästi. Ala-asteella kävin laiskasti koristreeneissä. Olin niin saamaton, että valmentaja, joka oli saman ikäinen isoveikkani kanssa, ehdotti veljelle ”Anna voisi käydä harjoittelemassa vähän useammin”. Kun seuralla oli vuosittaiset juhlat, jossa jaettiin palkintoja ahkerille treenimuksuille isi varoitti ”Älä sitten odota, että sä saat palkinnon”. Yläasteella kaveriporukka painosti aerobiciin, kuntopiiriin, steppiin, aamubicciin ja kaikkiin muihin pienen kylän jumppiin. Koitin käydä säännöllisesti ja vaikka hullujen treeniystävien ryhmäpaine auttoi, ei biccaamisesta tullut oikein mitään. Minkäänlaisia tuloksia ei koskaan näkynyt ja jumppaan menosta sai aina neuvotella itsensä kanssa. Eräänä kesänä nuorempi isoveikkani kotiutui tarmoa täynnä armeijasta. Hän oli vihreissä jostain syystä löytänyt rutiinin kuntoiluun. Veli tuli kotiin ja ehdotti, että menisimme kuntokuurille. Ilmeisesti olin laiskuuttani pyylevöitynyt koska vetoon liittyi kuntoilun kautta laihduttaminen. Ymmärsin vinkin ja molemmille tuli oma määrä pudotettavia kiloja. Kisa lähti käyntiin yhteisellä pyörälenkillä. Jäin pahasti jälkeen. Selkään kolotti ja ahdisti. Veli käänsi päätään ja huusi ”Käänny takas, mä pyöräilen sut kiinni.” Kotona minulle huomautettiin ”Anna, sun pitäisi varmaan reenata vähän”. Jatkoin pyöräilyä mutta se oli hirmuisen epämukavaa. Satula saattoi olla liian korkealla, tanko liian kaukana, tai kunto vaan huono. Pyöräily oli ikävää.

Minulla on kaksi isoveljeä ja vanhempi heistä on aina ollut erittäin urheilullinen. Hän juoksi paljon ja vaikka en oikein muista mikä minut sai kokeilemaan hölkötystä, roolimallia en ollut vailla. Laji muuttui siis pyöräilystä nopeasti kävelyksi. Kävelylenkkini olivat noin 10km ja yritin aina juosta. Se oli hirveetä. Se sattui ja ahdisti. Laskin lyhtytolppia ja lahjoin itseni: Jos juokset vielä nuo kaksi lyhtytolpan väliä niin sitten saat kävellä. Kävelin useasti saman reitin ja tunsin kaikki matkalla olevat kivet, kolot ja kyltit. Odotin että sininen kyltti tuli näkyviin mäen takaa koska silloin seuraava risteys olisi lähellä. Risteyksen jälkeen tulisi vielä yksi mäki ja sitten voisin kääntyä takaisin kotiin. Sen jälkeen enää yksi ylämäki, alamäki ja lenkki olisi siinä. En ikinä laskenut kuinka monta lyhtytolppaa reitillä oli, mutta en olisi kummastunut vaikka olisinkin laskenut. Lenkkeily ei puhdistanut, piristänyt, rauhoittanut, enkä saanut yhtäkään ahaa-elämystä koko puuskutusreissun aikana. Jaloissa oli rakkuloita ja mustia kynsiä ja ainoa mitä ajattelin oli Vielä 3 lyhtytolppaa ja sitten voin kävellä.

Vaikka siitä onkin jo aikaa, muistan hyvin kuinka ahdistavaa juoksun aloittaminen oli. Kaikki mitä olen koskaan harjoitellut on alussa ollut hankalaa: koripallo, lumilautailu, ranska, juoksu, pianon & huilun soitto jne. Ellen ole jotenkin erityisen mököhenkilö uskon, että useimmilla meistä on sama tunne uuden opettelun suhteen. Varsinkin silloin kun kyse on uudesta kuntolajista on olo epämukava, ahdistunut ja turhautunut. Pitäisi muistaa olla pyytämättä anteeksi sitä, ettei vielä osaa, vaan puskea asenteella eteenpäin. Ja sitä kannattaakin tehdä niin kauan kunnes onnistuu. Se hetki kun vanhempi veljeni kysäisi ”lähdetäänkö yhdessä juoksemaan” oli minun onnistumiseni. Siihen hetkeen kesti jonkin aikaa mutta yhtäkkiä pysyin jotenkuten vauhdissa mukana ja mikä tärkeämpää, sain olla mukana. Se oli minun voittoni.

En omasta enkä muidenkaan parempien mielestä osaa vieläkään juosta. Opettelu ei lopu koskaan. Mutta olen päässyt pois epämukavuusalueelta enkä laske enää lyhtytolppia. Nykyään ainoa paikka missä voin varmasti olla ahdistumatta on lenkkipolku. Aion jatkaa juoksun opettelua ja vaikka oikean juoksutekniikan harjoittelu välillä ahdistaa tiedän, että ahdistus loppuu jos vain jatkan tarpeeksi kauan. Eihän sitä ensimmäisellä kerralla osaa. Joten ehkä minä voisin sitä golfiakin kokeilla ja yrittää olla sinnikäs antamatta periksi heti, kun suututtaa. Mutta pyöräilemään en kyllä suostu.

Kiva, kun jaksoit asenteella loppuun asti 🙂

-anna

Kommentoi

Kommentit