Ja nyt juostaan HCR – Kahden naisen matka puolimaratonille

ASA on tänä vuonna Helsinki City Runin mediapartnerina vahvasti mukana tapahtumassa. Nyt, haastattelujen ja yhteislenkkien jälkeen, vuorossa ovat ASAn riveissä kisan juoksevien Niinan ja Lauran kertomukset siitä, miten he ovat päätyneet harrastamaan juoksua ja osallistumaan HCR:lle. Luvassa on pohdintaa juoksun hienoudesta ja helppoudesta, mutta yhtälailla järki- ja tunneperäisisiä perusteluja sekä vaikeuksien voittamista.

Miten tähän on tultu

Lauran: Sielunhoitoa juoksun avulla,

Juoksu on ollut osa elämääni jo lapsesta saakka. Itse asiassa väitän, että varhaisin lapsuusmuistoni liittyy Helsinki City Maratoniin, jossa olimme äitini kanssa katsomossa iskän juoksua kannustamassa. Ensimmäinen oma juoksumuistoni taas on alakouluajoilta. Tokaluokkalaisille keväällä järjestetty maastojuoksukilpailu koulun pihapiirin ympäri päättyi osaltani jumbosijaan. Itku häviöstä tuli onneksi vasta kotona, kun äidin syli otti pikkukilpailijan koulupäivän päätteeksi  vastaan.   Yhteinen taipaleemme juoksuharrastuksen kanssa oli
siis aluksi vähintäänkin karikkoinen.  Ei se ollutkaan niin helppoa, miltä isäni sai sen näyttämään. Jokin juoksussa kuitenkin kiehtoi, vaikka se ei alun alkaen helpolta tuntunutkaan.

Niina: Elämä on täynnä haasteitta, ja aina voi keksiä lisää. 

Elämä on täynnä haasteita, isompia ja pienempiä. Jos niitä ei olisi, olisi elämäkin aika tasapaksua. Jos niitä ei luonnostaan eteen tule, voi haasteita vapaaehtoisesti hankkia. Urheilun ja kuntoilun maailmahan on niitä pullollaan. Olen aina ollut urheilun suurkuluttaja ja monitaituri, ja haasteita on otettu vastaan ennenkin. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että tämä haaste on ylitse muiden.

Reilun viikon päästä asetun viivalle tavoitteena juosta elämäni ensimmäinen puolimaraton. Osaan juosta, olen aina osannut, mutta mielellään kovaa ja lyhyitä matkoja. Pitkäjänteinen tuntien taivaltaminen asfaltilla ei ole koskaan ollut minun juttuni. Mieluummin juoksen pallon perässä pesäpallokentällä. Kun aktiivisimpina palloilulajivuosina piti kasvattaa kuntoa juoksulenkillä, tylsistyin yleensä jo 15 min jälkeen. Poikkeus oli suunnistus, jolloin juoksemisesta tuli toissijaista, koska metsäpolulla riitti tekemistä kartalla pysymisessä. Metsässä saatoin juosta tunteja katsomatta kelloa.

HCR_1_1

Onko juoksemiseen joku selityskin

Laura: Ei pelkästään järjellä vaan myös tunteella

Vasta viime vuosina olen oikeastaan ymmärtänyt viimein sen, mikä siinä juoksussa itse asiassa pohjimmiltaan kiehtoo – ainakin itseäni. Pitkään luulin juoksun olevan sopiva laji minulle siksi, että se on melko kiireisen ja vähän tienaavan opiskelijan näkökulmasta A) melko edullinen laji ja B) laji, jota voi harrastaa vaikka klo 5.45 aamulla, jos ylikuormitettu kalenteri ei töiden ja opintojen takia jousta pomppimaan esimerkiksi kuntokeskusten jumppa-aikataulujen tahtiin. Kohdat A ja B ovat yhä mielestäni yhä loistavia syitä harrastaa juoksua, mutta nämä järkeen perustuvat syyt eivät vielä riitä selittämään sitä, miksi sinne lenkille todella jaksaa hurjimmillaan herätä jopa ennen kukon laulua.

Juoksu on mielestäni kuningaslaji siitä syystä, että juostessa vahvistuu treenatessa kaikista kokeilemistani urheilulajeista eniten myös korvien väli. Juoksu on fyysinen ja samaan aikaan erittäin henkinen laji. Vääränlaisella asenteella voi pilata hyvänkin juoksuvireen ja toisaalta joskus se lenkin viimeisin ja väsynein kilometri onkin se antoisin, kunhan saa ajatuksensa oikeaan asentoon. Niin paljon kuin juoksun aikana koivet tekevätkin työtä, niin paljon tapahtuu myös pääkopassa.

Väitän, että olen juoksuharrastuksen (ja nyt siis todellakin paino sanalla harrastus) ansiosta välttänyt satojen eurojen terapialaskut, burn-outin ja kuka ties mitä muuta. Juoksu on pitänyt minut oikealla polulla silloin, kun askel on alkanut muuten haparoimaan.

Niina: Vuorokaudessa on liian vähän tunteja

Vaikka ennen harrastinkin juoksua lähinnä toisten lajien yhteydessä, nyt on tultu elämässä siihen pisteeseen, ettei aika riitä palloiluun tai muihin, tarkkaan aikataulutettuihin harrastuksiin. Kahden lapsen työssäkäyvänä äitinä oman kuntoilun tulisi olla helposti toteutettavissa. Juoksemisessa on se selkeä etu, että sitä voi harrastaa mihin vuorokauden aikaan tahansa ja sen kesto on itse päätettävissä. Se ei myöskään vaadi mitään erikoisjärjestelyä ja sitä voi tehdä melkein missä vain. Tästä syystä on tullut aika herätellä uutta suhdetta juoksemiseen ja jossakin määrin aloittaa alusta.

asics_hcr

HCR:lle hyvin valmistautuneena – ainakin melkein

Laura: Revanssi viime vuodesta sekä välistoppi matkalla täysmaratonille

Vuosi sitten amatöörijuoksentelijan urani sai uuden käänteen, kun osallistuin Helsinki City Runiin ensimmäisen kerran. Luulin, etten ole ”niitä tyyppejä, jotka tykkäävät juosta kisoja”. Mutta olenpas sittenkin. Puolimaratonneitsyyden menettäminen noin vuosi sitten aukaisi uuden oven juoksun maailmaan. Tiesin jo juoksun aikana, että tätä pitää saada lisää. Niinpä päätin osallistua seuraavanakin vuonna City Runiin ja tammikuuhun mennessä oli kypsynyt myös päätös osallistua kokopitkälle Tukholman maratonille.

Tänä keväänä treenaamiseen on aiheuttanut kitkaa pitkä flunssa ja sitkeä poskiontelontulehdus, mutta sen minkä flunssassa alkuvuonna hävisi on näin loppukeväästä ilmoissa voittanut. Vai mitä? Tämän vuoden treeneissä olen yrittänyt ottaa oppia aiemmista virheistäni. Oma mentaliteettini juoksemisessa onkin nyt ollut ”less is more.” Ja tällä en nyt tarkoita kilometrejä, koska kyllähän niitä kilometrejä pitää olla more, kun pitkiä matkoja varten treenataan. Tarkoitan sitä, että ylimääräinen stressi, suunnittelu ja pilkun viilaus on nyt jätetty vähemmälle. Tavoitteena on ollut aidosti oppia kuuntelemaan kehoa ja löytää henkinen vahvuus myös silloin, kun kuumemittari on neljättä viikkoa putkeen näyttänyt 37,2 ja Nasolin on tuntunut ainoalta oikeata ystävältä. Juoksusta on tullut mielentila, ei vain fyysinen suoritus. Näillä eväillä HCR taittuu toivottavasti mukavissa merkeissä tänäkin vuonna. Ei aikapaineita. Ei ylisuorittamista. Vain juoksun iloa. Siis iloa, josta maastojuoksukilpaillun jumbosijalle jääneellä tokaluokkalaisella ei ollut vielä aavistustakaan.

Niina: Flunssaa ja kipuja, mutta myös nautintoa

Pari kuukautta sitten lumien sulettua pois aloitinkin varovaisen tunnustelun. Juokseminen tuntui yllättävän hyvältä eikä niin tylsältä kuin muistin. Kiitos nykytekniikan, koska musiikki kulkee helposti mukana ja antaa lisäpontta askeleeseen. Tuntui kuin suorastaan nautin metsäpoluilla kirmailusta. Mahtavaa, ehkä tästä tulisikin jotain.

Kolme viikkoa treffailtiin säännöllisesti kunnes pohkeessani alkoi tuntua pistävää kipua. Kipu tuntui levossakin, niinpä pidimme suhteessamme taukoa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin kaipuuta juoksemiseen. Viikon tauon jälkeen tapasimme jälleen ja etenimme rauhallisesti. Kipu ei palanut ja pääsimme jatkamaan siihen mihin jäimme.

Puolimaratoniin oli aikaa reilu viikko ja tunne levollinen, vaikka treeniaikaa meni viikon verran hukkaan. Seuraava takaisku tuli melkein samantien. Keväinen flunssavirus päätti tulla vierailulle ja taas suhde katkolle. Piti vain malttaa tervehtyä, että pääsisin starttaamaan Helsingissä 10.5. ja ennen sitä vielä vetämään muutaman lenkin, että levollinen olotila palaisi.

Suhteeni juoksuun on kuitenkin hyvällä alulla ja uskon että maaliin päästään, jos pohje kestää ja pöpöt pysyvät poissa. Kunto voi olla arvoitus, mutta sisua kaivetaan esiin tarvittaessa. Löytyihän sitä silloinkin, kun luistelin pari vuotta takaperin 80 km Uppsalasta Tukholmaan vastatuulessa ja jalat polviin asti märkinä. Miksi ei nytkin.

Palaamme Lauran ja Niinan mietteisiin kisan jälkeen. 

Kommentoi

Kommentit